Suvi Ahola
Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko ja kirjailija.

Teokset:

JOKA TYTÖN RUNOKIRJA, yhdessä Satu Koskimiehen kanssa, TAMMI 2006

JOS JÄTTÄISIT MINUT: runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä - ja juoksemisesta, Minerva kustannus 2006
 

UUDEN KUUN JA VIHERVAARAN TYTÖT:
Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina,
yhdessä Satu Koskimiehen kanssa. TAMMI 2005.
 

SIVUMAKUJA: kirjallisesta keittiöstäni, WSOY 2005.
 

TIETOKONE JA SILITYSRAUTA: kirjoituksia kirjallisuudesta, TAMMI 2003.
 

KOKO SUKU KEITTIÖSSÄ: kirjoituksia ruoasta, perheestä ja muistamisesta, WSOY 2002.
 

KYLMÄN VEDEN KAIPUU JA MUITA

HARRASTUKSIA, WSOY 2001.
 

KAMALA IHANA ÄITI, WSOY 2000.
 

ILJAN ÄIDIKSI, WSOY 1999.

HARRASTAJAKIRJOITTAJAN KRITIIKISTÄ KRIISIIN

Suvi Aholan alustus KYNÄ 2006 -harrastajakirjoittajatapahtumassa Hyvinkäällä 10.6.2006. Tekstissä lainauksia alustajan teoksesta Tietokone ja silitysrauta.

Hyvät kuulijat!

Saamani otsikon perusteella arvaan, mistä minun, päivälehden kirjallisuuskriitikon odotetaan täällä suurin piirtein puhuvan: kertovan siitä, miten kritiikkiä kirjoitetaan, mihin sillä pyritään ja miten kritiikki sen kohteisiin vaikuttaa.

Sitä ennen haluan kuitenkin kääntää otsikon sanat toiseen järjestykseen. Mitä tapahtuu, ennen kuin harrastajakirjoittaja on saanut kritiikkinsä ja joutunut kriisiin? Minkä kriisin kautta hän on ylipäätään päätynyt siihen, että on nyt vastaanottamassa kritiikkiä?

Suomessa elää edelleenkin perinne pitää kirjailijoita itseoppineina neroina. Varsinkin kansaa ja sen elämää kuvanneiden tapoihin on kuulunut, että kirjoittaja peittelee omaa sivistystään. On ällistytty, kun kirjallisuudentutkijat ovat väittäneet ja jopa kyenneet todistamaan, että esimerkiksi Aleksis Kivi tunsi varsin hyvin kansainvälistä kirjallisuutta.

Sama pätee Pentti Haanpäähän: Haanpää oli lukenut Joycea niin tarkoin, että tuli lainanneeksi tältä pari novelliaihettakin.
Uudemmista kansankuvaajista ajattelen Heikki Turusta, jonka Kivenpyörittäjän kylä on vain päällisin puolin parin kesäpäivän kuvaus kuihtuvasta kylästä Pohjois-Karjalassa. Sen tarinan alla risteilee monta muutakin, ja ne osoittavat, että Turunen, joka itsekin esiintyy mielellään viattoman, riihen seinästä reväistyn shamaanin näköisenä, on tarkasti tutkinut maailmankirjallisuutta antiikista alkaen.

Nyt tilanne alkaa jo toki olla toinen. Esikoiskirjailijat, joihin olen jo parinkymmenen vuoden ajan tutustunut vuosittain Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon raadissa, eivät enää tule pystymetsästä.

Monipuolista ja -tasoista kirjoittajakoulutusta on ollut Suomessa saatavilla jo vuosikymmeniä. On kursseja, kansanopisto- ja yliopisto-opetusta, jonka pohjalta voi suorittaa arvosanojakin, on kritiikkipalvelua ja erilaisia kirjoittajaryhmiä, joiden toimintaan kuuluu myös työpajoja ja opintopiirejä.
Siitäkö kaikki onkin siis kiinni? Koulutuksesta?

Kokenut kirjoittajien kouluttaja Matti Paavilainen on todennut, että esikoiskirjailijat muuttuvat koko ajan teknisesti valmiimmiksi.
Myös Carol Shields, joka opetti kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista Winnipegin yliopistossa Kanadassa 18 vuotta, sanoo näin: ”Vaikkei opettaja kykenekään tekemään harrastajasta kirjailijaa, kirjoittamista voi opettaa. Rakenteita voi opettaa, samoin ihmiskuvausta, näkökulmatekniikkaa, jopa yllätyksellisyyttä voi opettaa. Monet nuoret eivät tiedä sitäkään, että kielessä on kliseitä, joita pitäisi yrittää välttää.”

Amerikkalainen Jonathan Franzen on opettanut luovaa kirjoittamista New Yorkin Columbia Universityssa. Hänestä työssä on tärkeintä luoda tunne siitä, että on olemassa lukevien ja kirjoittavien ihmisten yhteisö, joku ryhmä mihin kuulua. Kirjoittaminen voi olla hirvittävän yksinäistä. Lisäksi on annettava mahdollisimman laaja käsitys siitä, mitä muuta maailmassa on kirjoitettu, miten kirjoitetaan ympäri maailmaa. Ja on myös kuunneltava oppilaitaan.

Sillä varmasti on vaikutusta - nimenomaan sillä, että kirjoittamista harrastaja löytää sekä uutta kirjallisuutta että joukon samanmielisiä: ihmisiä, jotka pystyvät puhumaan yhdestä kirjasta kaksi tuntia taukoa pitämättä, ja ihmisiä, jotka kuuntelevat hiiskahtamatta.

Kirjoittajakoulutus taitaa siis olla suurelta osin kuuntelemista ja keskustelua ja keskustelusta on tietysti kyse koko kirjallisuudessa.

Niin myös kritiikissä - ja näin pääsen alkuperäiseen otsikkooni: Kirjoittajan kritiikistä kriisiin.

Luulen tietäväni, millainen on kirjailijan taivas, kun puhutaan kritiikistä.
Se on verraten laaja arvostelu isossa päivä- tai aikakauslehdessä tai sitten kirjallisuuden erikoisjulkaisussa; mieluummin kiittävä kuin oikein negatiivinen, ja nimenomaan sellainen, että siitä näkee kriitikon paneutuneen asiaansa. Hän on lukenut kirjan huolellisesti, pohtinut sitä aikansa ja kirjoittanut sitten innoittuneen arvion.

Kriitikolle taivas on erilainen, ainakin jos kyse on päivälehtikriitikosta. Kohteen ei tarvitse olla välttämättä hänelle hirveän mieluinen tai edes tasokas. Toisinaan kriitikolle sopii sekin, että kirja on todella huono. Tärkeintä on se, että se painuu mieleen, herättää ajatuksia, saa aikaan kriitikon mielestä hyvää tekstiä - siis hänen omaa tekstiään.

Olen yli kaksikymmentä vuotta kestäneen toimittajan- ja kriitikonurani aikana saanut monta kertaa selvittää tätä eroa (tai oikeastaan yhtäläisyyttä) kirjailijan ja kriitikon välillä, vaikka se on minusta aivan itsestään selvä asia.
Kirjailija ja kriitikko ovat kumpikin kiinnostuneimpia omasta tekstistään. On valhetta ja hurskastelua väittää, että kriitikolle hänen käsittelemänsä kirjat olisivat työn pääsisältö. Ei, kyllä tärkeintä on aina se, miten hyvin hän itse pystyy kirjoittamaan.

Ollaan siis lähellä sitä vanhaa väittämää, että jokaisessa kriitikossa asuu epäonnistunut kirjailija. Siitä ei kuitenkaan ole kyse: pikemminkin jokaisen kriitikon sisällä asuu vielä kunnianhimoisempi kriitikko.

Se kriitikontyössä on tietysti hassua, ettei sitä ole olemassakaan ilman kirjailijoita. Heidän teoksensa, hyvät ja huonot, ovat se ainoa mahdollinen syy, keskipiste, jonka ympärillä kriitikot voivat työskennellä. Siksi on yhtälailla selvää, ettei kriitikko voi ikinä ummistaa silmiään kirjailijantyöltä ja keskittyä vain omaan suoritukseensa.

Kriitikontyö on vallankäyttöä, ja mitä suurempi on kriitikon foorumi, sitä suurempi myös hänen valtansa. Tätä ei voi millään kiistää, mutta liioin ei voi kiistää sitä, että jollakin lailla näin halutaankin olevan. Se on ilmeisen väistämätön, minusta aika kiehtova ja myös epämiellyttävä osa kritiikin kenttää: lehdenlukija haluaakin mielellään tehdä kriitikosta tuomarin ja hänen sanoistaan totuuden. Sillä lailla hänen ei itse tarvitse muodostaa mielipidettä lainkaan!

Minä ajattelen usein kritiikkiä torina, oli se sitten antiikin ylväs agora tai tavallinen markkinapaikka. Se on avoin alue, jolle ihmiset kokoontuvat keskustelemaan, väittelemään, riitelemäänkin. Siellä mielipiteet ovat tasa-arvoisia, eikä mikään ole sinänsä tyhmää tai väärin. Toiset mielipiteet ovat asiantuntevampia kuin toiset, toiset paremmin perusteltuja. Kaikki kuitenkin kiinnostavat, koska ne ovat muiden ihmisten mielipiteitä, ja siis myötäsyntyisesti erilaisia kuin omat.
Mielipiteet tyydyttävät aivan primitiivistäkin uteliaisuutta, ja jos vähän korkeammalle tasolle mennään, myös tiedonjanoa, huvittumisen, aivovoimistelun ja älyllisen kiistelyn halua.

Kaikkien kriitikkojen tavoin minäkin seison torilla pienen saippualaatikon päällä ja kerron sieltä mielipiteitäni. Korokkeen muodostavat kaikki ne kritiikit, jotka olen vuosien varrella kirjoittanut, samoin muut julkaistut tekstini, ja myös kaikki se, mitä olen lukenut ja opiskellut.
Tällaisen laatikon päältä puhun, ja sen eteen ovat kerääntyneet ne, jotka haluavat kuunnella. He ovat lukeneet tekstejäni sen verran, että tuntevat tyylini ja asenteeni, ja niiden perusteella he osaavat arvioida, miten suhtautua tämänkertaisiin mielipiteisiini. He voivat suunnistaa niiden mukaan uusien kirjojen viidakossa. Yhdet tietävät pitävänsä juuri samanlaisista kuin minä, toisille käsitykseni kertovat yhtä varmasti sen, mitä teoksia heidän ei ainakaan pidä valita.

Näin, yhteisellä torilla ja pienten saippualaatikkojen päältä, kritiikki toimii ja palvelee parhaiten. Monet tuntuvat kuitenkin edelleen (huolimatta kansan kiistämättä kohonneesta koulutustasosta) toivovan, että torille rakennetaan myös korkea lava, jonne sitten muutama ihminen nousee huutamaan omia mielipiteitään yli muiden. Jos heidän äänensä hukuttavat toiset alleen, monille torikävijöille alkaakin riittää se, että he käyvät kääntymässä tämän lavan edustalla, kuulevat viimeisimmät sieltä huudetut mielipiteet ja häipyvät sitten tahoilleen - kenties esittämään niitä ominaan!

Ihmettelen kovasti, ettei kukaan estänyt minua jättämästä pientä saippualaatikkoani ja kiipeämästä korkealle lavalle silloin, kun olin aivan nuori kriitikko.
Olin silloin puolet nuorempi kuin nyt, minulla ei ollut puolisoa eikä lapsia, en ollut joutunut kohtaamaan erilaisille elämäntaipaleille kasaantuvia vaikeuksia, pidin itseäni ihastuttavana persoonana ja ajattelin olevani aina oikeassa.
Miksei kukaan kunnioittamani ihminen, esimerkiksi esimieheni, tullut ikinä sanomaan, ettei minun tarvitsisi suhtautua kirjailijoiden työhön (jopa elämäntyöhön) niin vähättelevästi kuin toisinaan tein? Mietin joskus, mitä puolia näidenkin vaikutusvaltaisten kulttuurinharrastajien sieluissa oikein tyydytin. Vainko niitä kaikkien primitiivisimpiä?

Onneksi kriitikko voi kuitenkin itse - ikäännyttyään, kenties myös vähän kypsyttyään - vaikuttaa vallankäyttöönsä. Siinä suhteessa hän on aivan niin kuin kuka tahansa muukin vallankäyttäjä: hallitsija, opettaja, äiti tai isä, pysäköinninvalvoja. Koska kriitikon valta on nimenomaan mielipidevaltaa, hän voi esimerkiksi yrittää olla sillä tavalla subjektiivinen ja henkilökohtainen, ettei lehden lukijalle tule missään tapauksessa mieleen pitää kriitikon ajatuksia taideteokseen kohdistuvana lehden kannanottona saati sitten yleisenä totuutena.
Sekään ei toisaalta tyydytä kaikkia lukijoita, ei ainakaan niitä, jotka kaipaavat auktoriteetteja.

Kritiikin kirjoittaminen alkaa valinnasta, yhden, kahden asian valitseminen kirja-arvion keskiöön, ja käytännöllisesti katsoen ne voivat olla mitä tahansa. Voi puhua etupäässä teoksen rakenteesta tai kielestä, voi vertailla sitä tekijän aiempaan tuotantoon, saman kirjasesongin muihin teoksiin tai hakea vertailukohteita vielä kauempaa historiasta. Näkökulmaa ja ilmaisutapaa voi myös vaihdella, vaikka ne ovatkin kirjoittajassa tiukemmin istuvia piirteitä. Moraalikriitikko ei yleensä heittäydy yhtäkkiä impressionistiseksi havainnoijaksi, eikä naisnäkökulmaa kannata käyttää vain joka toisessa kirjoituksessa. Kovin suuri kameleonttimaisuus vie kriitikolta uskottavuutta ja sitä kautta myös arvovaltaa.

Se, ettei kriitikko aina ymmärrä lukemaansa, on tietysti ikävää. Kyse on kuitenkin inhimillisestä toiminnasta, johon kuuluvat siis myös erilaiset tulkinnat, tahallinen tai tiedostamaton valikoivuus ja jopa suoranaiset virheet.
Kriitikko ei ole kone!

Sellaisiakin epäilyjä olen joskus kuullut, etteivät kriitikot edes lue arvioimiaan kirjoja, ainakaan kokonaan. Kaikista en tietenkään tiedä, mutta niistä kriitikoista, joita tunnen, en sitä usko. Kriitikkohan on loppujen lopuksi ihminen, jota kirjat kiinnostavat ja joka pitää lukemisesta. Siksi on todennäköisempää, että hän lukee kirjan loppuun kuin jättää lukematta. Kirjassa on aina kyse matkasta, jossa on alku ja päätepiste, tai - jos haluaa valita toisen metaforan - pelistä, joka on luontevaa pelata loppuun.

Uskon myös, että jos kirjoja alkaa jättää puolitiehen tai selailun varan, se kostautuu hyvin pian. Yleensä joku aina huomaa, jos kriitikko tekee työnsä hutiloiden, ja nykyään siitä myös huomautetaan kärkkäästi: asialla on joko kirjailija itse, hänen kääntäjänsä, kustantajansa tai sitten joku muu tarkka lukija. Vaikka etenkin päivälehtien on vaikea löytää sellaisia kritiikinkirjoittajia, joiden kanssa voi luoda kestävän työsuhteen, en usko yhdenkään käsittelevän toimittajan kauan katselevan kriitikkoa, johon ei voi lainkaan luottaa.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei kirja-arvioita voisi kirjoittaa kirjoja lukematta. Se on vain paljon vaikeampaa.

Usein kysytään, miksi kirjoja arvostelevat niin usein sellaiset ihmiset, joilla ei tunnu olevan edellytyksiä päästä kirjaan tai sen sisältämiin ajatuksiin sisälle.
Kysymys on ikuinen, eikä siihen ole yhtä kaikkia tyydyttävää vastausta. Kirjailijan näkökulmasta moni kriitikko on hänen kirjalleen aivan väärä: liian vanha tai nuori, väärää sukupuolta, väärästä maakunnasta tai muuten vain väärin ajatteleva. Joskus kriitikko on väärä siksi, että hän keskittyy vain rakenteisiin eikä kiinnitä huomiota henkilökuviin. Joskus hän tekee kirjailijasta kardinaalivirheen juuri siksi, että alkaakin arvostella hänen luomiaan henkilöitä falskeiksi ja epäloogisiksi. Joskus kriitikko on väärä siksi, että hän on liian sisällä kirjailijan tuotannossa, joskus taas siksi, ettei ole lukenut sitä tarpeeksi…

Lehden (ainakin sanomalehden) näkökulmasta kriitikko on oikea juuri silloin, kun hän kirjoittaa sopivan mittaisen jutun, joka herättää lehden omien lukijoiden huomion. Eikä tässä tarkoiteta huomion herättämisellä välttämättä raflaavuutta: kyse on yksinkertaisesti siitä, että kritiikin halutaan kiinnostavan ja että sen lukisi mahdollisimman moni.
Tämä on varmasti myös kirjailijan intressien mukaista.

Entä mikä on kirjan itsensä kannalta parasta? Luultavasti vain se, että joku sen lukee, oli hän sitten kuka tai millainen tahansa.

En usko lukemisen ohjailuun, en kritiikissäkään. On aina mahdillista, usein jopa tavallista, että kirjoja lukevat aivan muut kuin ne, joille ne on kirjoitettu.
Naiskirjoja lukevat miehet, sotakirjoja naiset. Perhekirjoja lukevat lapsettomat, homoseksuaalista kirjallisuutta heterot. Eikä kukaan, ihannelukijakaan, ymmärrä niistä kaikkea sitä, mitä sisään on piilotettu!
”Maailmassa ei ole mitään säännöstöä, joka voisi taata kirjallisen ymmärryksen”, Merete Mazzarella on huomauttanut. ”Ja siitä saamme olla yksinomaan kiitollisia.”

Joskus (aika usein, luulen) näin sattuu myös kritiikin kohdalla. Se on minusta väistämätöntä ja usein jopa virkistävää ja kirjallisuuden kannalta terveellistä. Jos kaikki kriitikot arvioisivat vain teoksia, joista todella pitävät, joiden tekijöistä he tietävät kaiken ja joiden henkilöasetelmat ja asenteet täysin vastaavat heidän omiaan, uskoisin kirjallisen kentän pian synkistyvän. Vain erilaiset mielipiteet, odottamattomat kannanotot ja vääriksi osoittautuvat perustelut herättävät keskustelua ja saavat myös kriitikot pohtimaan sitä, mitä oikein tuli sanottua.

Arvioitava kirja voi olla kriitikolle taivas monesta syystä, helvetti vain kahden asian takia. Yksi on se, ettei kirja yksinkertaisesti herätä hänessä omia ajatuksia, eikä sitä siksi voi arvioida niin, että joitain uutta tai edes vähän uudella tavalla sommiteltuja tulisi lisättyä myriadeihin kirjallisuudesta vuosisatojen kuluessa lausuttuihin sanoihin.

Toinen helvetti on se, että uusi kirja on kiinnostanut kriitikkoa jo pitkään, hän on odottanut sen lukemista ja kaikkea sitä mitä hän siitä kirjoittaa. Ja kun hän sitten saa sen käsiinsä ja lukee, hän pettyykin katkerasti. Tällä tavoin syntyy kritiikkejä, jotka voivat olla teksteinä hyviä, mutta kirjalle kaiken sisältämänsä pettymyksen takia - auttamattoman epäoikeudenmukaisia.

Epäoikeudenmukaista kritiikkiä suurempi helvetti voi kuitenkin olla jokin muu: hiljaisuus.
Silloin on vain toivottava, että ääniä nousee jostain muualta, muilta foorumeilta. Ja niitä on Suomessakin itse asiassa paljon, jos vain jaksaa hakea. On lukuisia maakunta- ja paikallislehtiä aikakauslehtiä, kirjallisuusohjelmia radiossa ja televisiossa, kirjallisuusjulkaisujakin sekä paperilla että verkossa. Ja kaikkien kriitikoilla on kykyä ajatella, tulkita ja kirjoittaa.

Minulle kritiikin kirjoittamatta jättäminen on kuitenkin yleisempi ratkaisu. Sen sijaan teen enemmän muunlaisia kirjallisuuteen liittyviä lehtiartikkeleita. Kritiikkiä kirjoitan silloin, kun uskon, että minulla on arvioitavasta teoksesta (ja sen tekijän muusta tuotannosta) jotain omaperäistä ja tärkeää, joskus myös kärkevää sanottavaa.

Sen verran arvokasta tekstiä kritiikki on, ja niin paljon minä arvostan sitä. Tuhlata ei saa.